"Herraa hyvää kiittäkää,
iloiten ylistäkää,
luodut kaikki laulakaa
Luojan suurta kunniaa."
virsi 332
Herra, Jumala, Taivaan Isä, Luoja... Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Herra ei kyllä ole mulle lapsi, vaan Taivaan Isä, joka suojaa ja tukee rankkoina aikoina, ja jonka puoleen voi kääntyä esimerkiksi, kun itsellä menee hyvin tai kaverilla huonosti. Herra suojaa ja tukee. Mutta Herra on myös tabu. Tai siltä ainakin tuntuu esimerkiksi koulussa tai muussa "ei-kirkollisessa" -piirissä.
Nuorten keskuudessa ei koulussa kauheasti puhuta uskosta, ja usein, jos puhutaan, niin sitä pilkataan tai se on muuten vitsin kohteena. Milloin uskosta tuli tabu, vai onko se aina ollut sitä? Nuorempana minäkin olin erittäin avoimesti uskovainen, ja olen mä edelleen melko avoimesti, mutta jotenkin sitä on kai alkanut tavallaan varomaan, ettei heti paljasta olevansa uskossa... ihmiset leimaa toisia tosi nopeasti, jo pelkästään ensivaikutelmien perusteella... mieleeni putkahteli tämmösiä lauseita tässä:
Pinnallisia ovat ne, jotka toisia leimaavat.
Pinnallisia ne, jotka toisia ulkokuoren perustella pilkkaavat.
Pinnallisia ne, jotka eivät auta toisia hädän hetkellä vain siksi, etteivät halua näyttäytyä "väärässä seurassa".
Tuli vähäsen vuorisaarna fiilis noista :D kuinkakohan moni senkään sisällöstä mitään osaa, saatikka uskaltaa puhua..?
Välillä mun käy kateeksi kaikkia niitä hienoja gospel kirkkoja joissa on oikeesti se koko yhteisö mukana, jossa kaikki tuntee toisensa ja jossa ketään ei hylätä. Messutkin on siellä erilaisia, olisi niin mahtavaa edes kerran päästä käymään semmosessa!
Tosin: on meillä hieman yhteisöllisyyttä meidän omalla pienellä seukan porukalla, järjestettiin tossa viime viikolla nimittäin oma nuortenilta! Kutsu oli siis rajotettu meiän omaan "kuppikuntaan", mutta sillä porukalla mentiin ja kaikilla oli kivaa. Illan lopuksi mä vielä pidin hartauden ystävyydestä, ja kuulin jälkeenpäin, että ainakin jotakuta se oli koskettanut tai ainakin saanut ajattelemaan.
Usko on siis mulle oikeesti lähellä sydäntä ja tuntuu että tää postaus jää liiankin tyngäksi huomioon ottaen aiheen laajuuden, mutta eiköhän tässä ole sitäkin enemmän asiaa... Tämä aihe vaan jotenkin vetää aina jalat alta ja sydämen sanattomaksi.
Pitäkää huolta toisistanne, sillä "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat." Mark 7:12
-p
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
menetysten virtaa, ajatusten virtaa
Kuka tietää miltä menetys tuntuu? Tietääkö sen sitten kun jonkun on menettänyt? Riippuuko se aina siitä kenet menettää ja miten? Tuntuuko menetys erilaiselta jos menettää vaikka pitkään sairastaneen isovanhemman tai läheisen ystävän tapaturmaisesti? No ei varmana. Pitkään sairastaneen henkilön kuolemaan on voinut varautua ja valmistautua henkisesti (en nyt siis tarkoita normi influenssaa yms vaan jotain pahempaa, esim pitkälle edennyttä syöpää), kun taas jos ystävä kuolee tapaturmaisesti nii siihen kuolemaan ei voi, ei pysty varautumaan. Jos pystyisi, niin sittenhän se ei olisi tapaturmaista....
Pitkään luulin kaikkien olevan onnellisia ja onnekkaita ja että ei keneltäkään kuole läheisiä tapaturmaisesti, varsinkaan useampaa... Olin naiivi tuolloin. Todella naiivi. Nyt olen tajunnut että yksi ihminen, nuorikin, voi menettää monta läheistään tapaturmaisesti. Ja olen nähnyt kuinka se satuttaa. Ja kuinka siitä ei aina meinaa päästä yli. Nyt olen oppinut arvostamaan sitä onnekkuuttani kun omalle kohdalleni ei ole (vielä) osunut vastaavaa tapaturmaa...
Nuorikin henkilö voi kärsiä, ja se on musta aivan kamalaa... Ei ihmisen pitäisi kärsiä jatkuvasti, eikä varsinkaan nuorena, kun pitäisi oppia ensin nauttimaan elämästä, jotta myöhemmin voisi kestää sen kaiken loskan joka elämä eteen heittää.
Mun eräältä ystävältä menehtyi kerralla useempi hyvin tärkeä ystävä auto-onnettomuudessa. En pysty edes kuvittelemaan miltä hänestä tuntuu, mutta haluan uskoa ja luottaa, että ystäväni on niin vahva että pystyy elämään kaiken sen tuskan kanssa. Sillä onhan hänellä aina hyvät muistot. Ja meidät muut.
En sano että kenenkään menetyksen kokeneen pitäisi täyttää menettämänsä henkilön aiheuttamaa tyhjiötä, päinvaistoin: tyhjiötä tulisi vaalia rakkaudella, mutta myös hyväksyä, että aikaa ei voi kääntää takaisin vaan että menehtynyt on oikeasti poissa. Uusien ystävien avulla pitäisi vaalia tyhjiötä. Uudet ystävät auttavat aikanaan sen tyhjiön yli, niin että voi muistella menehtynyttä ilolla ja lämmöllä. Uudet ystävät auttavat ja tukevat meitä kaikkia. Kaikilla tulisi olla edes kourallinen tärkeitä ystäviä, joiden puoleen voi aina luottaa.
Itselläni on melko vahva uskon Herraan Jumalaan. Aina vaikeina aikoina käännyn hänen puoleensa, olivatpa vaikeudet omiani tai ystävieni. Uskon, että usko on vahvistanut minua ihmisenä ja minusta tuntuu että uskoni auttaa minut vaikeiden aikojen yli. Vaikka ihminen on luonteeltaan usein sellainen, että etsii aina kaikelle syyllistä, haluan myös uskoa, että Herra ei ole vain syyllinen, vaan myös pelastus. En voi pakottaa ketään uskomaan tai rukoilemaan, enkä haluakaan. Kaikkien pitää löytää itsestään oma uskonsa ja luottamuksensa, olipa se sitten Herraan, maailmankaikkeuteen, ihmisyyteen, ystäviin ja perheeseen, tai ihan mihin vaan. Kaikkien pitäisi kuitenkin löytää se oma voimavaransa, joka auttaa pääsemään yli vaikeistakin ajoista. Ja johon luottaa aina, myös vaikeina aikoina, kun on vaikeaa uskoa ja luottaa yhtään mihinkään.
"Muut kaikki hylkää, vaan ei Herra,
Hän hyvin hoitaa lapsiaan.
Ja kuivaa kaikki kyyneleemme.
Käy Herra meitä siunaamaan"
Luottakaa ja uskokaa.
-p
Pitkään luulin kaikkien olevan onnellisia ja onnekkaita ja että ei keneltäkään kuole läheisiä tapaturmaisesti, varsinkaan useampaa... Olin naiivi tuolloin. Todella naiivi. Nyt olen tajunnut että yksi ihminen, nuorikin, voi menettää monta läheistään tapaturmaisesti. Ja olen nähnyt kuinka se satuttaa. Ja kuinka siitä ei aina meinaa päästä yli. Nyt olen oppinut arvostamaan sitä onnekkuuttani kun omalle kohdalleni ei ole (vielä) osunut vastaavaa tapaturmaa...
Nuorikin henkilö voi kärsiä, ja se on musta aivan kamalaa... Ei ihmisen pitäisi kärsiä jatkuvasti, eikä varsinkaan nuorena, kun pitäisi oppia ensin nauttimaan elämästä, jotta myöhemmin voisi kestää sen kaiken loskan joka elämä eteen heittää.
Mun eräältä ystävältä menehtyi kerralla useempi hyvin tärkeä ystävä auto-onnettomuudessa. En pysty edes kuvittelemaan miltä hänestä tuntuu, mutta haluan uskoa ja luottaa, että ystäväni on niin vahva että pystyy elämään kaiken sen tuskan kanssa. Sillä onhan hänellä aina hyvät muistot. Ja meidät muut.
En sano että kenenkään menetyksen kokeneen pitäisi täyttää menettämänsä henkilön aiheuttamaa tyhjiötä, päinvaistoin: tyhjiötä tulisi vaalia rakkaudella, mutta myös hyväksyä, että aikaa ei voi kääntää takaisin vaan että menehtynyt on oikeasti poissa. Uusien ystävien avulla pitäisi vaalia tyhjiötä. Uudet ystävät auttavat aikanaan sen tyhjiön yli, niin että voi muistella menehtynyttä ilolla ja lämmöllä. Uudet ystävät auttavat ja tukevat meitä kaikkia. Kaikilla tulisi olla edes kourallinen tärkeitä ystäviä, joiden puoleen voi aina luottaa.
Itselläni on melko vahva uskon Herraan Jumalaan. Aina vaikeina aikoina käännyn hänen puoleensa, olivatpa vaikeudet omiani tai ystävieni. Uskon, että usko on vahvistanut minua ihmisenä ja minusta tuntuu että uskoni auttaa minut vaikeiden aikojen yli. Vaikka ihminen on luonteeltaan usein sellainen, että etsii aina kaikelle syyllistä, haluan myös uskoa, että Herra ei ole vain syyllinen, vaan myös pelastus. En voi pakottaa ketään uskomaan tai rukoilemaan, enkä haluakaan. Kaikkien pitää löytää itsestään oma uskonsa ja luottamuksensa, olipa se sitten Herraan, maailmankaikkeuteen, ihmisyyteen, ystäviin ja perheeseen, tai ihan mihin vaan. Kaikkien pitäisi kuitenkin löytää se oma voimavaransa, joka auttaa pääsemään yli vaikeistakin ajoista. Ja johon luottaa aina, myös vaikeina aikoina, kun on vaikeaa uskoa ja luottaa yhtään mihinkään.
"Muut kaikki hylkää, vaan ei Herra,
Hän hyvin hoitaa lapsiaan.
Ja kuivaa kaikki kyyneleemme.
Käy Herra meitä siunaamaan"
Luottakaa ja uskokaa.
-p
keskiviikko 7. marraskuuta 2012
menetyksen menestys.
Mietin tänään koulusta matkalla kotiin, ruuhkabussissa seistessäni: mitä kävisi, jos bussi NYT ajaisi ojaan? Totesin itselleni, että aihe kumpusi varmaankin kahden päivän takaisesta keskustelustani kaverini kanssa, jonka kanssa pohdimme pari minuuttia samaista kysymystä. Silloin kaverini totesi vain hymy suupielestä pilkistäen: "Toivottavasti ei, sillä mä myöhästyisin muuten ratsastuksesta". Itse en kommentoinut asiaa sen enempää, vaan vaihdoimme vain aihetta. Aloin tänään kuitenkin miettiä, mitä olisin hänelle sanonut, jos olisimme jatkaneet asiasta keskustelua. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että äkkiä itse pois bussista, ja kaveri siskoineen myös - haluanhan tottakai suojella omaa ja hyvän ystäväni ja hänen perheenjäsenensä henkeä. Mietin, mitä sitten tekisin. Totesin silloin itselleni, että silloin menisin oikeastaan auttamaan vielä bussiin jääneitä, mahdollisesti loukkaantuneita ihmisiä, enkä lopettaisi ennen kuin kaikki ovat turvassa.
Hetken vielä lisää mietittyäni totesin, että todennäköisesti en edes säntäisi ensimmäisenä ulos bussista, vaan jäisin auttamaan muita ulos. Materiaalisen omaisuuteni unohtaisin siinä vaiheessa (paitsi puhelimen, koska se sattui olemaan takin taskussa ja tuollaisessa tilanteessahan sillä voi kutsua apua) ja keskittyisin auttamaan ulos ensin itseäni jollain tavalla "liikuntarajoitteisemmat", esimerkiksi reilusti minua iäkkäämmät herrat ja rouvat.
Tulin johtopäätökseen, että enhän mä elä täysin ittelleni, elän myös muille - vaikka usein yleistetysti toisin sanotaankin. Aloin sit juttelee asiasta toisen rakkaan ystäväni kanssa, ja aloin kertoa hänelle erästä menetystä lapsuudestani:
Kerroin hänelle kuinka menetin ala-asteen ekalla luokalla luokanopettajani autoturmassa, jossa auto suistui (talvella) tieltä jokeen. Samassa tapaturmassa menehtyi myös koulun rehtori, kyseiset henkilöt kun olivat naimisissa ja heillä oli kaksi lasta. Myös lapset olivat mukana kolarissa, toinen heistä menehtyi sairaalassa parin päivän kuluessa. Kuulin, että opettajani puolisoineen oli menehtynyt välittömästi auton törmättyä ilmeisesti joen pohjaan. Neljästä vain yksi jäi henkiin. Koulussa meidät kerättiin maanantai aamuna saliin kuulemaan suru-uutinen, joka oli jo nimettömänä lehdistäkin luettavissa. Turma oli sattunut edellisenä päivänä, sunnuntaina. Paljoakaan en turmasta tai sen selityksestä koulun salissa muista, mutta muistan kuitenkin sen, että halusin ensin auttaa kavereitani pääsemään surustansa yli ja tuin heitä kaikin mahdollisin keinoin - joilla 7w lapsi vain pystyi. Vasta kun näin kaikkien ystävieni olevan kunnossa, annoin itselleni luvan surra.
Pari vuotta myöhemmin, ollessani 9w mummoni (äidinäiti), menehtyi syöpään. Olin hänen sairaalahuoneessaan hänen kuolinhetkellään. Muistan, kuinka hän veti viimeisen hengenvedon. Samana päivänä menin kouluun, ja kaikki -myös tuntemattomat ylempi luokkalaiset- kyselivät, kuinka jaksoin hymyillä tapahtuneen jälkeen. Vastasin heidän kysymyksiinsä viattomasti: "Koska tiedän, että hänellä on kaikki hyvin. Hän on nyt Taivaan Isän luona." Ihmiset eivät kyselleet sen enempää, vaan antoivat minun jatkaa elämääni. Tässäkin tapauksessa annoin itselleni luvan surra, vasta kun näin, että äidilläni ja muilla perheenjäsenilläni kaikki oli hyvin. Sitten eräänä iltana itkin itkujani tyynyyni, kun äiti tuli luokseni. Uskon, että hän silloin tajusi, että olin pidätellyt suruani kaiken aikaa, jotta muut voisivat ensin rauhassa parantaa haavansa.
Siitä taas vuosi tai kaksi eteenpäin, kuoli pappani (isänisä). hänkin menehtyi johonkin sairauteen, en tiedä/muista mihin. Muistan kuitenkin, kuinka eräänä Torstaina isäni tuli hakemaan minut ja pikkuveljeni koulusta päivän päätyttyä, josta lähdimme melkeinpä suoraan kohti Turkua, jossa mammani ja pappani asuivat, ja mamma asuu edelleen. Muistan, että kyseessä oli torstai, sillä silloin sekä veljelläni että minulla piti olla soittotunti, emmekä kumpikaan menneet. Tulimme illalla myöhään kotiin ja ehti kulua alle viikko, ennen kuin isälleni soitettiin, että pappa oli nukkunut pois. Taas käsittelin suruni samalla tavalla: ensin muut, sitten minä.
Joku sanoisi lapsuuttani traumaattiseksi, mutta ei se minusta sitä ole. Olen tuolloin pystynyt käsittelemään ja hyväksymään asiat, eivätkä ne paina minua. Välillä niistä on kuitenkin hyvä puhua, varsinkin silloin kun tuntuu, että ei voisi enää huonommin mennä. Elän itselleni, mutta elän myös muille. Itselleni olisi kamalampaa, jos joku läheiseni kuolisi, kuin jos itse kuolisin. Toki olisihan sekin kamalaa, sillä läheiseni joutuisivat kärsimään. Mutta mikäli joku läheiseni kuolee, jää muuriini aukko, jolla kestää kuroutua umpeen tai täyttyä uudelleen.
Elän omaa elämääni ehkä 50-50 asenteella: puolet elämästäni elän itselleni, puolet muille. Okei ehkä enemmänkin 60-40, sillä eihän tällaisia kamaluuksia tapahdu päivittäin - onneksi. Äitin mukaa oon aina eläny elämääni myös muille - kuten ylläolevista tapahtumista voi ymmärtääkin - mutta kuulemma jo ennen ko tapahtumia. Musta se on ihan kiva luonteenpiirre itsessäni. Oon toki sosiaalinen ja mulla on melko paljon kavereita, mutta mä myös välitän niistä, erityisen paljon niistä muutamasta suojamuuriin kuuluvasta. Älkääkä kieltäkö suojamuurinne olemassa oloa, kaikilla on sellainen! Se vaan mukautuu jokaisen elämään eri tavoilla: jollakin se koostuu maanpäällisestä mammonasta, toisilla ihmisistä. Jokaisella on jotain mihin turvautua (jos ei muuta nii omat nyrkkinsä, haha). Ja kiittäkää suojamuurianne sen olemassa olosta aina välillä (ei mammonaa välttis tarvi mut etteköhän ymmärrä mitä tarkotan), sillä ei mikään kasva ilman palkintoa.
Tällainen mä oikeesti olen. Tällasia mä oikeesti ajattelen. Tällaisista ajatuksista ja kokemuksista - ja monista muista tietenkin - on muodostunut ainutlaatuinen minä.
Kiitos koko suojamuurilleni <3 ! Jos mietit kuulutko siihen, mieti kuulunko mä sun. Jos kuulun, niin todennäkösesti säkin kuulut mun :)
Tällaista on menetyksen menestys.
Love u all <3!
Hetken vielä lisää mietittyäni totesin, että todennäköisesti en edes säntäisi ensimmäisenä ulos bussista, vaan jäisin auttamaan muita ulos. Materiaalisen omaisuuteni unohtaisin siinä vaiheessa (paitsi puhelimen, koska se sattui olemaan takin taskussa ja tuollaisessa tilanteessahan sillä voi kutsua apua) ja keskittyisin auttamaan ulos ensin itseäni jollain tavalla "liikuntarajoitteisemmat", esimerkiksi reilusti minua iäkkäämmät herrat ja rouvat.
Tulin johtopäätökseen, että enhän mä elä täysin ittelleni, elän myös muille - vaikka usein yleistetysti toisin sanotaankin. Aloin sit juttelee asiasta toisen rakkaan ystäväni kanssa, ja aloin kertoa hänelle erästä menetystä lapsuudestani:
Kerroin hänelle kuinka menetin ala-asteen ekalla luokalla luokanopettajani autoturmassa, jossa auto suistui (talvella) tieltä jokeen. Samassa tapaturmassa menehtyi myös koulun rehtori, kyseiset henkilöt kun olivat naimisissa ja heillä oli kaksi lasta. Myös lapset olivat mukana kolarissa, toinen heistä menehtyi sairaalassa parin päivän kuluessa. Kuulin, että opettajani puolisoineen oli menehtynyt välittömästi auton törmättyä ilmeisesti joen pohjaan. Neljästä vain yksi jäi henkiin. Koulussa meidät kerättiin maanantai aamuna saliin kuulemaan suru-uutinen, joka oli jo nimettömänä lehdistäkin luettavissa. Turma oli sattunut edellisenä päivänä, sunnuntaina. Paljoakaan en turmasta tai sen selityksestä koulun salissa muista, mutta muistan kuitenkin sen, että halusin ensin auttaa kavereitani pääsemään surustansa yli ja tuin heitä kaikin mahdollisin keinoin - joilla 7w lapsi vain pystyi. Vasta kun näin kaikkien ystävieni olevan kunnossa, annoin itselleni luvan surra.
Pari vuotta myöhemmin, ollessani 9w mummoni (äidinäiti), menehtyi syöpään. Olin hänen sairaalahuoneessaan hänen kuolinhetkellään. Muistan, kuinka hän veti viimeisen hengenvedon. Samana päivänä menin kouluun, ja kaikki -myös tuntemattomat ylempi luokkalaiset- kyselivät, kuinka jaksoin hymyillä tapahtuneen jälkeen. Vastasin heidän kysymyksiinsä viattomasti: "Koska tiedän, että hänellä on kaikki hyvin. Hän on nyt Taivaan Isän luona." Ihmiset eivät kyselleet sen enempää, vaan antoivat minun jatkaa elämääni. Tässäkin tapauksessa annoin itselleni luvan surra, vasta kun näin, että äidilläni ja muilla perheenjäsenilläni kaikki oli hyvin. Sitten eräänä iltana itkin itkujani tyynyyni, kun äiti tuli luokseni. Uskon, että hän silloin tajusi, että olin pidätellyt suruani kaiken aikaa, jotta muut voisivat ensin rauhassa parantaa haavansa.
Siitä taas vuosi tai kaksi eteenpäin, kuoli pappani (isänisä). hänkin menehtyi johonkin sairauteen, en tiedä/muista mihin. Muistan kuitenkin, kuinka eräänä Torstaina isäni tuli hakemaan minut ja pikkuveljeni koulusta päivän päätyttyä, josta lähdimme melkeinpä suoraan kohti Turkua, jossa mammani ja pappani asuivat, ja mamma asuu edelleen. Muistan, että kyseessä oli torstai, sillä silloin sekä veljelläni että minulla piti olla soittotunti, emmekä kumpikaan menneet. Tulimme illalla myöhään kotiin ja ehti kulua alle viikko, ennen kuin isälleni soitettiin, että pappa oli nukkunut pois. Taas käsittelin suruni samalla tavalla: ensin muut, sitten minä.
Joku sanoisi lapsuuttani traumaattiseksi, mutta ei se minusta sitä ole. Olen tuolloin pystynyt käsittelemään ja hyväksymään asiat, eivätkä ne paina minua. Välillä niistä on kuitenkin hyvä puhua, varsinkin silloin kun tuntuu, että ei voisi enää huonommin mennä. Elän itselleni, mutta elän myös muille. Itselleni olisi kamalampaa, jos joku läheiseni kuolisi, kuin jos itse kuolisin. Toki olisihan sekin kamalaa, sillä läheiseni joutuisivat kärsimään. Mutta mikäli joku läheiseni kuolee, jää muuriini aukko, jolla kestää kuroutua umpeen tai täyttyä uudelleen.
Elän omaa elämääni ehkä 50-50 asenteella: puolet elämästäni elän itselleni, puolet muille. Okei ehkä enemmänkin 60-40, sillä eihän tällaisia kamaluuksia tapahdu päivittäin - onneksi. Äitin mukaa oon aina eläny elämääni myös muille - kuten ylläolevista tapahtumista voi ymmärtääkin - mutta kuulemma jo ennen ko tapahtumia. Musta se on ihan kiva luonteenpiirre itsessäni. Oon toki sosiaalinen ja mulla on melko paljon kavereita, mutta mä myös välitän niistä, erityisen paljon niistä muutamasta suojamuuriin kuuluvasta. Älkääkä kieltäkö suojamuurinne olemassa oloa, kaikilla on sellainen! Se vaan mukautuu jokaisen elämään eri tavoilla: jollakin se koostuu maanpäällisestä mammonasta, toisilla ihmisistä. Jokaisella on jotain mihin turvautua (jos ei muuta nii omat nyrkkinsä, haha). Ja kiittäkää suojamuurianne sen olemassa olosta aina välillä (ei mammonaa välttis tarvi mut etteköhän ymmärrä mitä tarkotan), sillä ei mikään kasva ilman palkintoa.
Tällainen mä oikeesti olen. Tällasia mä oikeesti ajattelen. Tällaisista ajatuksista ja kokemuksista - ja monista muista tietenkin - on muodostunut ainutlaatuinen minä.
Kiitos koko suojamuurilleni <3 ! Jos mietit kuulutko siihen, mieti kuulunko mä sun. Jos kuulun, niin todennäkösesti säkin kuulut mun :)
Tällaista on menetyksen menestys.
Love u all <3!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)