Herraa hyvää kiittäkää

"Herraa hyvää kiittäkää,
iloiten ylistäkää,
luodut kaikki laulakaa
Luojan suurta kunniaa."
virsi 332

Herra, Jumala, Taivaan Isä, Luoja... Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Herra ei kyllä ole mulle lapsi, vaan Taivaan Isä, joka suojaa ja tukee rankkoina aikoina, ja jonka puoleen voi kääntyä esimerkiksi, kun itsellä menee hyvin tai kaverilla huonosti. Herra suojaa ja tukee. Mutta Herra on myös tabu. Tai siltä ainakin tuntuu esimerkiksi koulussa tai muussa "ei-kirkollisessa" -piirissä.

Nuorten keskuudessa ei koulussa kauheasti puhuta uskosta, ja usein, jos puhutaan, niin sitä pilkataan tai se on muuten vitsin kohteena. Milloin uskosta tuli tabu, vai onko se aina ollut sitä? Nuorempana minäkin olin erittäin avoimesti uskovainen, ja olen mä edelleen melko avoimesti, mutta jotenkin sitä on kai alkanut tavallaan varomaan, ettei heti paljasta olevansa uskossa... ihmiset leimaa toisia tosi nopeasti, jo pelkästään ensivaikutelmien perusteella... mieleeni putkahteli tämmösiä lauseita tässä:
Pinnallisia ovat ne, jotka toisia leimaavat.
Pinnallisia ne, jotka toisia ulkokuoren perustella pilkkaavat.
Pinnallisia ne, jotka eivät auta toisia hädän hetkellä vain siksi, etteivät halua näyttäytyä "väärässä seurassa".

Tuli vähäsen vuorisaarna fiilis noista :D kuinkakohan moni senkään sisällöstä mitään osaa, saatikka uskaltaa puhua..?

Välillä mun käy kateeksi kaikkia niitä hienoja gospel kirkkoja joissa on oikeesti se koko yhteisö mukana, jossa kaikki tuntee toisensa ja jossa ketään ei hylätä. Messutkin on siellä erilaisia, olisi niin mahtavaa edes kerran päästä käymään semmosessa!

Tosin: on meillä hieman yhteisöllisyyttä meidän omalla pienellä seukan porukalla, järjestettiin tossa viime viikolla nimittäin oma nuortenilta! Kutsu oli siis rajotettu meiän omaan "kuppikuntaan", mutta sillä porukalla mentiin ja kaikilla oli kivaa. Illan lopuksi mä vielä pidin hartauden ystävyydestä, ja kuulin jälkeenpäin, että ainakin jotakuta se oli koskettanut tai ainakin saanut ajattelemaan.

Usko on siis mulle oikeesti lähellä sydäntä ja tuntuu että tää postaus jää liiankin tyngäksi huomioon ottaen aiheen laajuuden, mutta eiköhän tässä ole sitäkin enemmän asiaa... Tämä aihe vaan jotenkin vetää aina jalat alta ja sydämen sanattomaksi.

Pitäkää huolta toisistanne, sillä "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat." Mark 7:12

-p

menetysten virtaa, ajatusten virtaa

Kuka tietää miltä menetys tuntuu? Tietääkö sen sitten kun jonkun on menettänyt? Riippuuko se aina siitä kenet menettää ja miten? Tuntuuko menetys erilaiselta jos menettää vaikka pitkään sairastaneen isovanhemman tai läheisen ystävän tapaturmaisesti? No ei varmana. Pitkään sairastaneen henkilön kuolemaan on voinut varautua ja valmistautua henkisesti (en nyt siis tarkoita normi influenssaa yms vaan jotain pahempaa, esim pitkälle edennyttä syöpää), kun taas jos ystävä kuolee tapaturmaisesti nii siihen kuolemaan ei voi, ei pysty varautumaan. Jos pystyisi, niin sittenhän se ei olisi tapaturmaista....

Pitkään luulin kaikkien olevan onnellisia ja onnekkaita ja että ei keneltäkään kuole läheisiä tapaturmaisesti, varsinkaan useampaa...  Olin naiivi tuolloin. Todella naiivi. Nyt olen tajunnut että yksi ihminen, nuorikin, voi menettää monta läheistään tapaturmaisesti. Ja olen nähnyt kuinka se satuttaa. Ja kuinka siitä ei aina meinaa päästä yli. Nyt olen oppinut arvostamaan sitä onnekkuuttani kun omalle kohdalleni ei ole (vielä) osunut vastaavaa tapaturmaa...

Nuorikin henkilö voi kärsiä, ja se on musta aivan kamalaa... Ei ihmisen pitäisi kärsiä jatkuvasti, eikä varsinkaan nuorena, kun pitäisi oppia ensin nauttimaan elämästä, jotta myöhemmin voisi kestää sen kaiken loskan joka elämä eteen heittää.

Mun eräältä ystävältä menehtyi kerralla useempi hyvin tärkeä ystävä auto-onnettomuudessa. En pysty edes kuvittelemaan miltä hänestä tuntuu, mutta haluan uskoa ja luottaa, että ystäväni on niin vahva että pystyy elämään kaiken sen tuskan kanssa. Sillä onhan hänellä aina hyvät muistot. Ja meidät muut.

En sano että kenenkään menetyksen kokeneen pitäisi täyttää menettämänsä henkilön aiheuttamaa tyhjiötä, päinvaistoin: tyhjiötä tulisi vaalia rakkaudella, mutta myös hyväksyä, että aikaa ei voi kääntää takaisin vaan että menehtynyt on oikeasti poissa. Uusien ystävien avulla pitäisi vaalia tyhjiötä. Uudet ystävät auttavat aikanaan sen tyhjiön yli, niin että voi muistella menehtynyttä ilolla ja lämmöllä.  Uudet ystävät auttavat ja tukevat meitä kaikkia. Kaikilla tulisi olla edes kourallinen tärkeitä ystäviä, joiden puoleen voi aina luottaa.

Itselläni on melko vahva uskon Herraan Jumalaan. Aina vaikeina aikoina käännyn hänen puoleensa, olivatpa vaikeudet omiani tai ystävieni. Uskon, että usko on vahvistanut minua ihmisenä ja minusta tuntuu että uskoni auttaa minut vaikeiden aikojen yli. Vaikka ihminen on luonteeltaan usein sellainen, että etsii aina kaikelle syyllistä, haluan myös uskoa, että Herra ei ole vain syyllinen, vaan myös pelastus. En voi pakottaa ketään uskomaan tai rukoilemaan, enkä haluakaan. Kaikkien pitää löytää itsestään oma uskonsa ja luottamuksensa, olipa se sitten Herraan, maailmankaikkeuteen, ihmisyyteen, ystäviin ja perheeseen, tai ihan mihin vaan. Kaikkien pitäisi kuitenkin löytää se oma voimavaransa, joka auttaa pääsemään yli vaikeistakin ajoista. Ja johon luottaa aina, myös vaikeina aikoina, kun on vaikeaa uskoa ja luottaa yhtään mihinkään.

"Muut kaikki hylkää, vaan ei Herra,
Hän hyvin hoitaa lapsiaan.
Ja kuivaa kaikki kyyneleemme.
Käy Herra meitä siunaamaan"

Luottakaa ja uskokaa.
-p