menetyksen menestys.

Mietin tänään koulusta matkalla kotiin, ruuhkabussissa seistessäni: mitä kävisi, jos bussi NYT ajaisi ojaan? Totesin itselleni, että aihe kumpusi varmaankin kahden päivän takaisesta keskustelustani kaverini kanssa, jonka kanssa pohdimme pari minuuttia samaista kysymystä. Silloin kaverini totesi vain hymy suupielestä pilkistäen: "Toivottavasti ei, sillä mä myöhästyisin muuten ratsastuksesta". Itse en kommentoinut asiaa sen enempää, vaan vaihdoimme vain aihetta. Aloin tänään kuitenkin miettiä, mitä olisin hänelle sanonut, jos olisimme jatkaneet asiasta keskustelua. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että äkkiä itse pois bussista, ja kaveri siskoineen myös - haluanhan tottakai suojella omaa ja hyvän ystäväni ja hänen perheenjäsenensä henkeä. Mietin, mitä sitten tekisin. Totesin silloin itselleni, että silloin menisin oikeastaan auttamaan vielä bussiin jääneitä, mahdollisesti loukkaantuneita ihmisiä, enkä lopettaisi ennen kuin kaikki ovat turvassa.

Hetken vielä lisää mietittyäni totesin, että todennäköisesti en edes säntäisi ensimmäisenä ulos bussista, vaan jäisin auttamaan muita ulos. Materiaalisen omaisuuteni unohtaisin siinä vaiheessa (paitsi puhelimen, koska se sattui olemaan takin taskussa ja tuollaisessa tilanteessahan sillä voi kutsua apua) ja keskittyisin auttamaan ulos ensin  itseäni jollain tavalla "liikuntarajoitteisemmat", esimerkiksi reilusti minua iäkkäämmät herrat ja rouvat.

Tulin johtopäätökseen, että enhän mä elä täysin ittelleni, elän myös muille - vaikka usein yleistetysti toisin sanotaankin. Aloin sit juttelee asiasta toisen rakkaan ystäväni kanssa, ja aloin kertoa hänelle erästä menetystä lapsuudestani:
Kerroin hänelle kuinka menetin ala-asteen ekalla luokalla luokanopettajani autoturmassa, jossa auto suistui (talvella) tieltä jokeen. Samassa tapaturmassa menehtyi myös koulun rehtori, kyseiset henkilöt kun olivat naimisissa ja heillä oli kaksi lasta. Myös lapset olivat mukana kolarissa, toinen heistä menehtyi sairaalassa parin päivän kuluessa. Kuulin, että opettajani puolisoineen oli menehtynyt välittömästi auton törmättyä ilmeisesti joen pohjaan. Neljästä vain yksi jäi henkiin. Koulussa meidät kerättiin maanantai aamuna saliin kuulemaan suru-uutinen, joka oli jo nimettömänä lehdistäkin luettavissa. Turma oli sattunut edellisenä päivänä, sunnuntaina. Paljoakaan en turmasta tai sen selityksestä koulun salissa muista, mutta muistan kuitenkin sen, että halusin ensin auttaa kavereitani pääsemään surustansa yli ja tuin heitä kaikin mahdollisin keinoin - joilla 7w lapsi vain pystyi. Vasta kun näin kaikkien ystävieni olevan kunnossa, annoin itselleni luvan surra.

Pari vuotta myöhemmin, ollessani 9w mummoni (äidinäiti), menehtyi syöpään. Olin hänen sairaalahuoneessaan hänen kuolinhetkellään. Muistan, kuinka hän veti viimeisen hengenvedon. Samana päivänä menin kouluun, ja kaikki -myös tuntemattomat ylempi luokkalaiset- kyselivät, kuinka jaksoin hymyillä tapahtuneen jälkeen. Vastasin heidän kysymyksiinsä viattomasti: "Koska tiedän, että hänellä on kaikki hyvin. Hän on nyt Taivaan Isän luona." Ihmiset eivät kyselleet sen enempää, vaan antoivat minun jatkaa elämääni. Tässäkin tapauksessa annoin itselleni luvan surra, vasta kun näin, että äidilläni ja muilla perheenjäsenilläni kaikki oli hyvin. Sitten eräänä iltana itkin itkujani tyynyyni, kun äiti tuli luokseni. Uskon, että hän silloin tajusi, että olin pidätellyt suruani kaiken aikaa, jotta muut voisivat ensin rauhassa parantaa haavansa.

Siitä taas vuosi tai kaksi eteenpäin, kuoli pappani (isänisä). hänkin menehtyi johonkin sairauteen, en tiedä/muista mihin. Muistan kuitenkin, kuinka eräänä Torstaina isäni tuli hakemaan minut ja pikkuveljeni koulusta päivän päätyttyä, josta lähdimme melkeinpä suoraan kohti Turkua, jossa mammani ja pappani asuivat, ja mamma asuu edelleen. Muistan, että kyseessä oli torstai, sillä silloin sekä veljelläni että minulla piti olla soittotunti, emmekä kumpikaan menneet. Tulimme illalla myöhään kotiin ja ehti kulua alle viikko, ennen kuin isälleni soitettiin, että pappa oli nukkunut pois. Taas käsittelin suruni samalla tavalla: ensin muut, sitten minä.

Joku sanoisi lapsuuttani traumaattiseksi, mutta ei se minusta sitä ole. Olen tuolloin pystynyt käsittelemään ja hyväksymään asiat, eivätkä ne paina minua. Välillä niistä on kuitenkin hyvä puhua, varsinkin silloin kun tuntuu, että ei voisi enää huonommin mennä. Elän itselleni, mutta elän myös muille. Itselleni olisi kamalampaa, jos joku läheiseni kuolisi, kuin jos itse kuolisin. Toki olisihan sekin kamalaa, sillä läheiseni joutuisivat kärsimään. Mutta mikäli joku läheiseni kuolee, jää muuriini aukko, jolla kestää kuroutua umpeen tai täyttyä uudelleen.

Elän omaa elämääni ehkä 50-50 asenteella: puolet elämästäni elän itselleni, puolet muille. Okei ehkä enemmänkin 60-40, sillä eihän tällaisia kamaluuksia tapahdu päivittäin - onneksi. Äitin mukaa oon aina eläny elämääni myös muille - kuten ylläolevista tapahtumista voi ymmärtääkin - mutta kuulemma jo ennen ko tapahtumia. Musta se on ihan kiva luonteenpiirre itsessäni. Oon toki sosiaalinen ja mulla on melko paljon kavereita, mutta mä myös välitän niistä, erityisen paljon niistä muutamasta suojamuuriin kuuluvasta. Älkääkä kieltäkö suojamuurinne olemassa oloa, kaikilla on sellainen! Se vaan mukautuu jokaisen elämään eri tavoilla: jollakin se koostuu maanpäällisestä mammonasta, toisilla ihmisistä. Jokaisella on jotain mihin turvautua (jos ei muuta nii omat nyrkkinsä, haha). Ja kiittäkää suojamuurianne sen olemassa olosta aina välillä (ei mammonaa välttis tarvi mut etteköhän ymmärrä mitä tarkotan), sillä ei mikään kasva ilman palkintoa.

Tällainen mä oikeesti olen. Tällasia mä oikeesti ajattelen. Tällaisista ajatuksista ja kokemuksista - ja monista muista tietenkin - on muodostunut ainutlaatuinen minä.

Kiitos koko suojamuurilleni <3 ! Jos mietit kuulutko siihen, mieti kuulunko mä sun. Jos kuulun, niin todennäkösesti säkin kuulut mun :)

Tällaista on menetyksen menestys.

Love u all <3!